(kuva ei siis oo mun pojista)
Hoidin viime talven ja kevään kahta ihanaa pientä suomenruotsalaista poikaa ja lopettelin heidän kanssaan siinä heinäkuun alussa. Ennen sitä hoidin poikia yleensä 5 kertaa viikossa, lukuun ottamatta jotain lomia. Siinä tutustui heihin jo niin hyvin, että tiesi melkein kaiken perheen ja poikien elämästä ja sitten yhtäkkiä boom, en nähnyt ketään heistä pariin kuukauteen. Sinänsä koska tiesin koko ajan sen olevan työtä, en ottanutkaan sitä kovin henkilökohtaisesti.
Nyt kuitenkin tän syksyn lupauduin auttamaan perhettä vielä poikien hoidossa jonkun verran. Tänään kävin siellä ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Oikeastaan se tuntui enemmän puolelta vuodelta. Ihan kuin en olisi nähnyt heitä ikuisuuksiin. Pelkäsin, että he ovat muuttuneet niin paljon etten tunnista heitä, mutta samoja poikia he vielä olivat. Pienen alku-ujostelun jälkeen he jo alkoivat höpötellä kaikkea kesästä, heidän uusista omista huoneistaan ja kaikesta muusta. Oli jotenkin niin ihana huomata etteivät vieroksuneet minua sen enempää, mutta oli hassu huomata kuinka hekin olivat kokeneet niin paljon asioita, joissa en ollut mukana, ja joista en tiennyt. Olin tänään todella hämmentynyt siellä ja jotenkin haikea ja alakuloinen. Vaikka olikin kiva tulla poikien luo ja olla taas jotenki niiden elämässä mukana ja vaikuttaa siihen, niin se ei tunnu enään niin omalta, vaan melkein jo vähän turhalta. Tuntui, että siitä puuttui jotain ja se jotain oli sitä mitä odotin aina töiden jälkeen. Tutin koko päivän puhelintani, vaikka tiesin ettei siihen tule mitään. Se oli vain jäänyt tavaksi.
Piti töistä lähteä kävellen kotiin, kun halusin vähän tuulettaa ajatuksiani. Lopulta päätin kävellä koko matkan, johon kestää reippaalla kävelyvauhdilla jo se puolitoista tuntia. Aamuisen lenkkinikin jälkeen on nyt jalat tosi rikki! Mutta kävelyretki teki silti hyvää, vähän sain ajatuksia johonkin suuntaan ja ymmärsin itseäni ehkä vähän paremmin. Olo on siltikin ihan täysin hämmentynyt ja haikea.
Kotimatkalla oli kiva katsoa maisemia, kun aurinko oli juuri sopivassa kohtaa ja valaisi kunnolla koko meren. Ja näin ihan hullun ison ötökän maassa mistä piti ottaa kuva.
Hoidin viime talven ja kevään kahta ihanaa pientä suomenruotsalaista poikaa ja lopettelin heidän kanssaan siinä heinäkuun alussa. Ennen sitä hoidin poikia yleensä 5 kertaa viikossa, lukuun ottamatta jotain lomia. Siinä tutustui heihin jo niin hyvin, että tiesi melkein kaiken perheen ja poikien elämästä ja sitten yhtäkkiä boom, en nähnyt ketään heistä pariin kuukauteen. Sinänsä koska tiesin koko ajan sen olevan työtä, en ottanutkaan sitä kovin henkilökohtaisesti.
Nyt kuitenkin tän syksyn lupauduin auttamaan perhettä vielä poikien hoidossa jonkun verran. Tänään kävin siellä ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Oikeastaan se tuntui enemmän puolelta vuodelta. Ihan kuin en olisi nähnyt heitä ikuisuuksiin. Pelkäsin, että he ovat muuttuneet niin paljon etten tunnista heitä, mutta samoja poikia he vielä olivat. Pienen alku-ujostelun jälkeen he jo alkoivat höpötellä kaikkea kesästä, heidän uusista omista huoneistaan ja kaikesta muusta. Oli jotenkin niin ihana huomata etteivät vieroksuneet minua sen enempää, mutta oli hassu huomata kuinka hekin olivat kokeneet niin paljon asioita, joissa en ollut mukana, ja joista en tiennyt. Olin tänään todella hämmentynyt siellä ja jotenkin haikea ja alakuloinen. Vaikka olikin kiva tulla poikien luo ja olla taas jotenki niiden elämässä mukana ja vaikuttaa siihen, niin se ei tunnu enään niin omalta, vaan melkein jo vähän turhalta. Tuntui, että siitä puuttui jotain ja se jotain oli sitä mitä odotin aina töiden jälkeen. Tutin koko päivän puhelintani, vaikka tiesin ettei siihen tule mitään. Se oli vain jäänyt tavaksi.
Piti töistä lähteä kävellen kotiin, kun halusin vähän tuulettaa ajatuksiani. Lopulta päätin kävellä koko matkan, johon kestää reippaalla kävelyvauhdilla jo se puolitoista tuntia. Aamuisen lenkkinikin jälkeen on nyt jalat tosi rikki! Mutta kävelyretki teki silti hyvää, vähän sain ajatuksia johonkin suuntaan ja ymmärsin itseäni ehkä vähän paremmin. Olo on siltikin ihan täysin hämmentynyt ja haikea.Kotimatkalla oli kiva katsoa maisemia, kun aurinko oli juuri sopivassa kohtaa ja valaisi kunnolla koko meren. Ja näin ihan hullun ison ötökän maassa mistä piti ottaa kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti