Tää olis varmaan pitäny olla tän blogin ensimmäinen postaus, mut välillä kestää hetki ennen kuin saa sanottua ne asiat mitkä päässä pyörii. Ja nyt siltä tuntu.
Noin puolvuotta sitten mulla oli meneillään suuri "mitä tehdä" kompleksi, kun en oikein tiennyt mitä haluan ja minne haluan ja miksi. Tein kaikkia hassuja päätöksiä hetken mielijohteista ja onnistuin saamaan sukulaiset sekaisin. Ja taisin mennä itekki vähän sekaisin. Onneks se vaihe on jo koettu ja nyt voin naureskella ja muistella sitä aikaa.
Siihen kuulu mm. että päätettiin kaverini kanssa lähteä pois suomesta vain jonneki matkustelemaan ympäri maailmaa. Tämä retki loppui noin kolmen viikon päästä, kun halusinkin takaisin suomeen. Päädyin siihen, että oli sittenkin ehkä vähän tyhmää lähteä vain ympäriinsä kiertelemään melkein omistamatta rahaa ja etsien töitä. Noh, sitten päädyttiin miettimään, että halutaanko sittenkin lähteä uudestaan vai halutaanko jäädä suomeen. Halutaanko lähteä yhdessä vai erikseen.
Mua masensi olla suomessa ihan hirveesti. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta. Sain itkukohtauksia ilman syytä, enkä oikein kestänyt olla yksin missään. Vieti paljon aikaa vanhempien luona, ku se oli yks paikka mistä jonkunlaista lohtua tuntu tulevan. Halusin kyllä pois, mutta päätin etsiä työn jostain toisesta maasta millä pääsisin sitten pois. Laitoin kauhean määrän aupair hakemuksia ja moniin mulle vastattiinkin ja pääsin haastatteluihinkin. Olin ihan innoissani ja toiveissani, että kohta mä tästä kauheasta paikasta pääsen pois.
Samalla aloin vähän enemmän löytää itseäni suomessa. Löysin työn, joka sopi mulle just sillon. Hoidin lapsia, ja opinkin siellä sitten ruotsia niiden kanssa. Lapset oli ihania ja niitä tulee kauhea ikävä, kun en enää hommia niiden kanssa tee. Niiden kanssa pääs vaan unohtamaan kaiken muun. Ja tapasin uusia ihmisiä. Suomi ja Helsinki ei tuntunu enää niin autiolta ja yksinäiseltä paikalta.
Sitten yhtenä päivänä sain puhelun yheltä aupair perheeltä. Mä olisin päässy niiden perheeseen ainaki aluks puoleks vuodeks ja vaikka pidemmäksi aikaa. Ja nää siis asu Roomassa melkein keskustassa. En oikein osannu reagoida tähän. Olin innoissani ja halusin lähtee, mut samal en tienny halusinko. Rooma paikkana nyt oli semmonen mihin olin aina halunnu ja siihen aikaan rakastin koko italialaisat kulttuuria.
Tästä tuli mulle kunnon iso päänvaiva. Taisin kaikille ehtiä jo ilmoittaa että lähden. Ihan vain senkin takia, että tuntu siltä että olisin luovuttaja, jos en jatkaisi mun maailman matkaamistani heti. Riuhdoin mieltäni ees ja taas. Mietin kuinka ihanaa Roomassa vois olla. Tutustuisin uusiin ihmisiin ja oppisin italiaa. Ja isoin juttu, pääsisin pois suomesta ja kylmältä talvelta karkuun. Kuitenkin muutama viikko ennen kuin mun piti lähtee, mä lopulta tein päätöksen et nyt ei ollu se aika. Mun pitäis olla viel hetki suomessa, eikä pakoilla kaikkea vaan kohdata ja kokea omat ongelmat suoraan ja päästä asioista yli.
Ja vaikka kuinka moni sanois et olin tyhmä, niin tää oli paras päätös mitä oon pitkään aikaan tehny! Aluks se tietenki tuntu vähän tyhmältä. Varsinki niinä kauheina kunnon pakkaspäivinä, ku ei uskaltanu päätän ulos kämpästä tunkee. Tai kun maailma tuntu vaan potkivan mua johonki rakoon. Mut piti vaan koko ajan toitotella itelleen, et kyl se oli oikee ratkasu siinä vaiheessa. Kyl aupairiks pääsis myöhemminki jos haluu.
Tän puolen vuoden aikana oon onnistunu tosiaan kohtaamaan nuo ongelmani ja pääsemään yli niistä vähitellen. Tosin kivuliaasti ja oikeesti välillä se tuntu ihan mahottomalta et mä keksisin itelleni enää mitään mistä innostuisin. Välillä en uskonu, et mä voisin olla enää onnellinen. Mut kavereiden tuilla se meni vähitellen ohi ja elämä alko vähitellen hymyilemään. Sen ansiosta mä keksin mitä mä oikeesti haluun tehä.. ainakin luultavasti. Keksin kuitenki että mikä mua kiinnostaa ja aloin tutustua itteeni ja mistä mä tykkään. Ja onnistuin löytämään maailman parhaimman ihmisen, joka autto mua kaikessa. Välillä tuntuu etten olis selvinny ilman sitä. Ja sitten onnistuin puolen vuoden sisällä rakastumaan ja vietin yhen parhaimmista kesistä. Onnistuin alkaa viihtyä suomessa.
Nyt elämä tuntuu kokoajan löytävän enemmän oikeaan suuntaan, vaikkei mitään hajua olekaan minne se on mua viemässä, mutta se tuntuu kuitenki paremmalta. Ja olo alkaa olla tosi hyvä! En vaihtais tätä puoltavuotta mihinkään. Ja vaikka aupair vuosi Roomassa olis tuonu eteen vaikka mitä ja kokemus olis varmasti ollu mahtava, ni se ei vaan ollu mua varten. Totta, olisin nuo asiat voinu kokea sielläkin, mutta en siitä voi olla varma ja olen tyytyväinen näin.
Ja nyt jatketaan tästä. En ole vieläkään täysin itteäni löytäny, sehän tässä blogissa se juju onkin. Mä etin itteäni ja huomaan asioita pieniä ja isoja vähitellen joista tykkään. Niistä se palapeli pikkuhiljaa muodostuu.
Kuvat on blogista Lo Love, paitsi yks kuva oli ihan vaan googlesta. Mutta ne aika hyvin kuvastaa ton ajan fiiliksiä.
Noin puolvuotta sitten mulla oli meneillään suuri "mitä tehdä" kompleksi, kun en oikein tiennyt mitä haluan ja minne haluan ja miksi. Tein kaikkia hassuja päätöksiä hetken mielijohteista ja onnistuin saamaan sukulaiset sekaisin. Ja taisin mennä itekki vähän sekaisin. Onneks se vaihe on jo koettu ja nyt voin naureskella ja muistella sitä aikaa.
Siihen kuulu mm. että päätettiin kaverini kanssa lähteä pois suomesta vain jonneki matkustelemaan ympäri maailmaa. Tämä retki loppui noin kolmen viikon päästä, kun halusinkin takaisin suomeen. Päädyin siihen, että oli sittenkin ehkä vähän tyhmää lähteä vain ympäriinsä kiertelemään melkein omistamatta rahaa ja etsien töitä. Noh, sitten päädyttiin miettimään, että halutaanko sittenkin lähteä uudestaan vai halutaanko jäädä suomeen. Halutaanko lähteä yhdessä vai erikseen.
Mua masensi olla suomessa ihan hirveesti. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta. Sain itkukohtauksia ilman syytä, enkä oikein kestänyt olla yksin missään. Vieti paljon aikaa vanhempien luona, ku se oli yks paikka mistä jonkunlaista lohtua tuntu tulevan. Halusin kyllä pois, mutta päätin etsiä työn jostain toisesta maasta millä pääsisin sitten pois. Laitoin kauhean määrän aupair hakemuksia ja moniin mulle vastattiinkin ja pääsin haastatteluihinkin. Olin ihan innoissani ja toiveissani, että kohta mä tästä kauheasta paikasta pääsen pois.
Samalla aloin vähän enemmän löytää itseäni suomessa. Löysin työn, joka sopi mulle just sillon. Hoidin lapsia, ja opinkin siellä sitten ruotsia niiden kanssa. Lapset oli ihania ja niitä tulee kauhea ikävä, kun en enää hommia niiden kanssa tee. Niiden kanssa pääs vaan unohtamaan kaiken muun. Ja tapasin uusia ihmisiä. Suomi ja Helsinki ei tuntunu enää niin autiolta ja yksinäiseltä paikalta.
Sitten yhtenä päivänä sain puhelun yheltä aupair perheeltä. Mä olisin päässy niiden perheeseen ainaki aluks puoleks vuodeks ja vaikka pidemmäksi aikaa. Ja nää siis asu Roomassa melkein keskustassa. En oikein osannu reagoida tähän. Olin innoissani ja halusin lähtee, mut samal en tienny halusinko. Rooma paikkana nyt oli semmonen mihin olin aina halunnu ja siihen aikaan rakastin koko italialaisat kulttuuria.
Tästä tuli mulle kunnon iso päänvaiva. Taisin kaikille ehtiä jo ilmoittaa että lähden. Ihan vain senkin takia, että tuntu siltä että olisin luovuttaja, jos en jatkaisi mun maailman matkaamistani heti. Riuhdoin mieltäni ees ja taas. Mietin kuinka ihanaa Roomassa vois olla. Tutustuisin uusiin ihmisiin ja oppisin italiaa. Ja isoin juttu, pääsisin pois suomesta ja kylmältä talvelta karkuun. Kuitenkin muutama viikko ennen kuin mun piti lähtee, mä lopulta tein päätöksen et nyt ei ollu se aika. Mun pitäis olla viel hetki suomessa, eikä pakoilla kaikkea vaan kohdata ja kokea omat ongelmat suoraan ja päästä asioista yli.
Ja vaikka kuinka moni sanois et olin tyhmä, niin tää oli paras päätös mitä oon pitkään aikaan tehny! Aluks se tietenki tuntu vähän tyhmältä. Varsinki niinä kauheina kunnon pakkaspäivinä, ku ei uskaltanu päätän ulos kämpästä tunkee. Tai kun maailma tuntu vaan potkivan mua johonki rakoon. Mut piti vaan koko ajan toitotella itelleen, et kyl se oli oikee ratkasu siinä vaiheessa. Kyl aupairiks pääsis myöhemminki jos haluu.
Tän puolen vuoden aikana oon onnistunu tosiaan kohtaamaan nuo ongelmani ja pääsemään yli niistä vähitellen. Tosin kivuliaasti ja oikeesti välillä se tuntu ihan mahottomalta et mä keksisin itelleni enää mitään mistä innostuisin. Välillä en uskonu, et mä voisin olla enää onnellinen. Mut kavereiden tuilla se meni vähitellen ohi ja elämä alko vähitellen hymyilemään. Sen ansiosta mä keksin mitä mä oikeesti haluun tehä.. ainakin luultavasti. Keksin kuitenki että mikä mua kiinnostaa ja aloin tutustua itteeni ja mistä mä tykkään. Ja onnistuin löytämään maailman parhaimman ihmisen, joka autto mua kaikessa. Välillä tuntuu etten olis selvinny ilman sitä. Ja sitten onnistuin puolen vuoden sisällä rakastumaan ja vietin yhen parhaimmista kesistä. Onnistuin alkaa viihtyä suomessa.
Nyt elämä tuntuu kokoajan löytävän enemmän oikeaan suuntaan, vaikkei mitään hajua olekaan minne se on mua viemässä, mutta se tuntuu kuitenki paremmalta. Ja olo alkaa olla tosi hyvä! En vaihtais tätä puoltavuotta mihinkään. Ja vaikka aupair vuosi Roomassa olis tuonu eteen vaikka mitä ja kokemus olis varmasti ollu mahtava, ni se ei vaan ollu mua varten. Totta, olisin nuo asiat voinu kokea sielläkin, mutta en siitä voi olla varma ja olen tyytyväinen näin.
Ja nyt jatketaan tästä. En ole vieläkään täysin itteäni löytäny, sehän tässä blogissa se juju onkin. Mä etin itteäni ja huomaan asioita pieniä ja isoja vähitellen joista tykkään. Niistä se palapeli pikkuhiljaa muodostuu.
Kuvat on blogista Lo Love, paitsi yks kuva oli ihan vaan googlesta. Mutta ne aika hyvin kuvastaa ton ajan fiiliksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti